Nyt otan osaa nykyään kovin trendikkääseen ilmiöön eli avaudun. Kuvaamani tapahtuma ei järkyttänyt minua eikä edes pilannut päivää, vain ehkä noin kymmenen minuutin pituisen ajanjakson. Se sai kuitenkin ajattelemaan jälleen kerran, kuinka julmetun vaikeaa ihmisten välinen viestintä on ja kuinka on mahdollista, että edes joskus onnistumme siinä.
 |
| Kuva: Aziz Acharki, Unsplash |
Haluanko parantaa syövän?
”Jos et voi tervehtiä, niin kiinnostaisko edes syövän parantaminen?”, kysyi eräs feissari minulta. Olin saapunut pääkaupunkiin viikoittaiselle reissulleni. Kuten aina, lukuisat feissarit pyörivät ympärillä, mihin reagoin välttämällä katsekontaktia ja pudistamalla päätäni kun joku yritti lähestyä. Feissareiden olemassaolo ei sinänsä häiritse, kuten ei myöskään kerjäläisten tai erilaisten kaupustelijoiden. Aina saa pyytää, ja on ihmisen oma valinta miten pyyntöön suhtautuu.
Tietysti syövän parantaminen kiinnostaa. Niin kiinnostavat myös ilmastonmuutoksen pysäyttäminen, itsemurhien ehkäisy, ihmiskaupan lopettaminen, kulttuurihistoriallisesti merkittävien rakennusten kunnossapito ja lukemattomat muut tärkeät asiat. Minulla ei kuitenkaan ole varaa tukea niitä kaikkia säännöllisesti. Tuen jo erästä järjestöä kuukausittain eikä taloustilanne salli toisen säännöllisen tuettavan hankintaa. Tiedän mihin minulla on varaa ja toimin sen mukaan.
Olin tietysti kuullut juttuja syyllistävistä feissareista (”Jos jätät yhden kaljan juomatta, voit antaa säästyneet rahat nälkäisille lapsille/jääkarhuille/kissoille”). Itse olin kuitenkin kohdannut vain asiallisia feissareita, siis ennen tätä tapausta. Feissarin lähetysmistapa tuntui aika ikävältä. Jos hän oli minua tervehtinyt, en sitä huomannut. Välttelen kyllä feissareita, mutta suoraan tervehdykseen yleensä vastaan, ettei nyt ole aikaa jutella. Kysyin, ajatteleeko hän tällaisen toimintatavan todella tuovan tukijoita asialleen. Kuulemma useita päivässä. Onnittelin saavutuksesta ja poistuin paikalta ihmetellen, tehoaako syyllistäminen todella niin hyvin.
Syyllistäen samaan veneeseen
Ahdistus ja maailmantuska saattavat toki saada tekemään päätöksen ryhtyä lahjoittajaksi. Ihminen antaa kuitenkin mieluiten aikaansa, rahaansa ja henkisiä voimavarojaan asioille, jotka saavat hänet tuntemaan olonsa hyväksi. Oman näkemykseni mukaan yhdistyksen tukijat, niin aktiiviset toimijat kuin rahaa lahjoittavat, ovat kaikki samassa veneessä ja toimivat yhteisen asian puolesta. Mutta voiko ketään syyllistää samaan veneeseen kanssaan, ja jos voikin, pysyykö hän siellä vai karkaako ensimmäisen mahdollisuuden tullen? Ehkä tuskan sijaan kannattaakin keskittyä kertomaan toivosta, joka saa jaksamaan.
Ymmärrän maailmassa olevan valtavasti epäkohtia, joille voitaisiin tehdä jotain jos käytettävissä olisi enemmän rahaa. Ymmärrän myös, että nuoresta feissarista on turhauttavaa katsella omaan pieneen elämäänsä keskittyviä ihmisiä, kun maailmassa on niin paljon pahaa, jolle pitäisi tehdä jotain. Kenestäkään ei voi kuitenkaan päältä nähdä, millaisten haasteiden kanssa hän elämässään painii ja mihin mahdolliset varansa käyttää.
Ymmärrän senkin, että tulostavoite on saatava täyteen. Feissaaminen on myyntityötä, jonka tekijöiltä odotetaan tulosta. Kun oma toimeentulo on saaduista lahjoittajista kiinni, ei ehkä jaksa kovin paljoa välittää siitä, millaisen tunteen kohtaamilleen ihmisille jättää. Toivoisin kuitenkin, ettei syyllistämällä myyminen – aatteen tai tuotteen – olisi kenellekään ainoa mahdollisuus tulla toimeen.
Hyvän kautta
Olen toiminut työurani ajan järjestöissä, joissa feissareiden käyttäminen ei ole tullut mieleenkään, niin järjestöjen pienen koon kuin myös toimialan vuoksi. Itse olin jo päätynyt muihin töihin siinä vaiheessa kun feissaaminen ilmiönä rantautui Suomeen, joten en ole myöskään itse koskaan feissannut työkseni.
Samojen kysymysten parissa toimitaan kuitenkin myös pienissä, ruohonjuuritason järjestöissä. Millaisilla tavoilla toiminnasta kerrotaan ihmisille ja pyritään saamaan heitä mukaan? Syyllisyyden, pelon ja muiden negatiivisten tunteiden kautta onnistutaan myymään monenlaista, joten feissareilla on varmasti syynsä kokeilla niiden herättämistä. Pitkäaikaisia asiakassuhteita pahan olon avulla tuskin kuitenkaan luodaan millään alalla. Järjestöille usein nimenomaan jatkuva, säännöllinen toiminnan tukeminen on tavoite, johon feissaamisella ja muulla yleisöön vetoamisella pyritään.
Monien järjestöjen toiminta perustuu siihen, että huonosta tilanteesta pyritään tekemään parempi. Tässä muutoksessa ihmiset haluavat olla mukana ja siitä heille kannattaa kertoa. Niin toimivat myös kaupalliset markkinoijat. Urheiluvaatevalmistajat ei kerro meille, että liikkumattomuus johtaa ylipainoon ja terveysongelmiin. Sen sijaan ne näyttävät innostavia kuvia paralympialaisten sankareista: vaikeuksista huolimatta voi menestyä urheilijana. Samaa uskoa parempaan maailmaan toivoisi myös maailmanparantamisen ammattilaisilta.
Jos aihepiiri kiinnostaa, suosittelen tätä New York Timesin artikkelia.
Saisinko lähettää sinulle muutaman kerran vuodessa sähköpostia? Kerron uutiskirjeessä tulossa olevista kursseista ja muusta kiinnostavasta. Uutiskirjeen voi tilata täällä.
Muistahan käydä Rahaa rattaisiin -sivusta Facebookissa!
