”Yäk” tuntuu olevan aika monen luontainen reaktio varainhankinnasta puhuttaessa. Onko kyse inhosta vai kenties pelosta ja miksi varainhankinta pelottaa? Listasin kolme yleistä pelon aiheuttajaa.
Entä jos ne pitävät minua ahneena, vulgaarina helppoheikkinä/hennana?
Rahasta on ahdistavaa puhua. Jos toimii lähtökohtaisesti voittoa tavoittelemattomassa yhdistyksessä, raha tuntuu ehkä vielä erityisen vaikealta aiheelta. En ole vielä tavannut ketään, joka olisi esimerkiksi kulttuurialan yhdistyksessä töissä rahan takia. Rahaa täytyy silti liikutella jotta saataisiin asioita aikaan. Ei ole häpeä haluta ja tarvita rahaa, vaikka se ei olisikaan elämässä tärkeintä. Jos rahasta puhuminen vaikkapa potentiaalisille sponsoreille ahdistaa, voi olla helpottavaa ajatella kaikkia muita, jotka rahasta hyötyvät. Kun pyydät yhdistykselle rahaa, et pyydä sitä itsellesi. Et ole kerjuulla vaan edustat suurempaa ihmisryhmää.
Yhden tai muutamankaan ihmisen päätös olla häpeilemättä rahasta puhumista ei tietysti vielä muuta koko suomalaista kulttuuria.Rahasta puhuminen on monista vastenmielistä, jopa riippumatta siitä missä yhteydessä rahasta puhutaan. Toisten ihmisten asenteille ei aina voi mitään, mutta itse voi käyttäytyä omien arvojensa mukaan. Niin kauan kuin rahaa käytetään vaihdon välineenä, aion puhua ja kirjoittaa siitä.
Entä jos rahaa ei tulekaan?
Varainhankinta on helposti mitattavaa toimintaa, sillä sen tavoitteena on nimenomaan kerätä rahaa. Kun toiminnan tulos on selkeästi mitattavissa, on myös epäonnistuminen helppo huomata. Tyhjää kassaa on vaikeaa selittää parhain päin.Tämä on ahdistavaa, varsinkin jos koko varainhankinnan käsite on itselle uusi. Kokemus antaa varmuutta siitä, että varainhankinta voi onnistua – jos yksi tapa epäonnistuu, on olemassa muitakin. Hyvien varainhankintatapojen rakentaminen vie myös aikaa ja kärsivällisyyttä. Jos aihepiiri on itselle täysin uusi, ei voi vaatia itseltään liikaa. Harvalla yhdistystoimijalla on myöskään minkäänlaista koulutusta varainhankintaan. Pystymetsästä tulleen voi olla vaikea uskoa omaan osaamiseen.
Ajatuksena ”tulos tai ulos” tuntuu monista kolmannella sektorilla toimivista todella vieraalta ja jopa perustavanlaatuisesti väärältä. Jos numeroihin perustuvaa mittaamista on jostain syystä pakko käyttää, silloinkin puhutaan usein mieluummin muusta kuin rahasta. On helpompaa ja mukavampaa mitata esimerkiksi lähetettyjen apurahahakemusten määrää kuin hakemuksilla saatua rahasummaa. Varainhankinnan tarkoitus on kuitenkin tuoda rahaa, jotta voitaisiin tehdä sitä mitä pidetään tärkeänä. Tämän vuoksi sitä on uskallettava tarkastella euroina. Jos varainhankinta ei toimi, sitä voi korjata. Virheistä ei kuitenkaan koskaan opi, jos niitä ei myönnä tehneensä.
Entä jos en osaakaan sääntöjä ja joudun linnaan?
On äärimmäisen epätodennäköistä joutua vilpittömin mielin suoritetun varainhankinnan takia vakaviin vaikeuksiin. Jos taas karkaat kodittomille hamstereille lahjoitettujen keräysrahojen kanssa Ibizalle bailaamaan, ansaitsetkin joutua oikeuden eteen. Mutta sellaistahan tämän blogin lukijat eivät tee. Säännöistä täytyy tietysti pitää kiinni eikä varainhankinnassa, tai missään muussakaan julkisessa toiminnassa, voi improvisoida täysin vapaasti.
Varainhankintaa ohjaavat lait ja säännöt ovat pääosin melko helposti löydettävissä mukavasti kotisohvalta netin kautta. Mikäli omiin huolenaiheisiin ei löydy valmiita vastauksia, ne voi hankkia itse. Verottajaan, poliisiin ja muihin viranomaistahoihin voi olla yhteydessä jo uusia varainhankintatapoja suunnitellessaan. Kun ottaa säännöistä selvää, on helpompi luottaa omaan toimintaan.
